Toivo on rakennettava

Yhdysvaltain presidentinvaalit tulivat. Trump voitti.

Yhdysvaltain vaalit ovat suomalaisille maksimaalinen esimerkki poliittisesta harrastelijuudesta. Lajia seurataan vain ja ainoastaan eri medioiden välityksellä, seuraaminen on oikeastaan aika viihdyttävää, tarjoaa paljon spekuloitavaa, mutta lopulta meistä juuri kukaan ei vaikuta äänen ääntä itse tulokseen.

Kun New York Timesin neula oli kääntynyt tarpeeksi kauas Trumpin suuntaan ja todellisuus oli kohdattava, tuntui se silti helvetin pahalta. Olin pitänyt kisaa kolikonheittona, mutta kun se kolikko on klaava toivutun kruunan sijaan, harmittaahan se, vaikka asiaan vähän olisi henkisesti valmiimpi kuin jos olisi varma voitosta. On luonnollista olla vihainen. On luonnollista menettää toivonsa. Minuuteiksi tai päiväksi tai pariksi.

Mutta aika pian on aika kysyä, mitä tehdään suurimman surun kokemisen jälkeen.

Vaalien jälkeiset analyysit ovat usein huonoja: voittajat tekivät kaiken oikein ja häviäjät kaiken väärin. Ja osa väistelee vaikeita faktoja itsestä ja osa ei siedä mitään muita selityksiä kuin oman puolen pahuuden ja huonouden. Mutta kyllä ne paremmin tehdyt kirjoitukset sen tunnekuohun jälkeen kannattaa lukea ajatuksella. Jotain näistäkin hetkistä oppii.

Mutta sitten päästään siihen, mistä toivo omaan elämään tulee takaisin.

Isän vaikean sairauden keskellä ja lopun ollessa edessä viisas äitini (yksi uutiskirjeeni noin kolmesta lukijasta) sanoi, että jokaiseen toiveeseen paranemisesta tai edes jonkin pituisista hyvistä ajoista piti tarttua, koska ilman sitä ei oikein vain ole mitään.

Kun itse sattuu olemaan ateisti, ei minulla ole mitään eksistentiaalista uskoa siihen, että maailma menisi paremmaksi, hyvikset voittaisivat tai että lopussa saisi palkkion hyvistä teoista. Uskon siihen, että voimme yrittää rakentaa hyviä asioita. Ja hyvien asioiden rakentaminen lähtee toivon rakentamisesta. Ja joskus nämä hankkeemme onnistuvat ja joskus epäonnistuvat.

Ja joka tapauksessa yrityksestä rakentaa hyviä asioita tulee enemmän hyvä olo kuin näennäistoiminnasta. Ihminen on onnellinen ollessaan aktiivinen ja vapaa yhteiskunnan täysivaltainen jäsen. Siihen on yhteiskunnassamme paljon mahdollisuuksia, mutta viimeiset askeleet joudumme itse siihen valitsemaan.

Poliittinen harrastelijuus on vakavin este rakentamisen edellä. Nykyään on kovin helppo passiivisesti uida uutisvirrassa ja jopa hiukan näsäviisastella sen mukana. On paljon vaikeampi rakentaa kestäviä rakenteita, jotka kestävät muutokset virran suunnassa. (1)

Niitä rakenteita voi kuitenkin rakentaa. 

Paljon hehkuttamani kirja Eitan Hershin Politics is for Power: How to Move Beyond Political Hobbyism, Take Action, and Make Real Change on hyvä yritys purkaa poliittisen harrastelijuuden ongelmaa. Hersh selvittää kirjassaan, miten valtavan paljon aikaa yhdysvaltalaiset käyttävät politiikan seuraamiseen harrastuksena nykyään ja miten kaukana tämä tekeminen on todellisesta poliittisesta vaikuttamisesta. Ehkä tutkijan näkökulmasta rohkeimpana tekonanaan Hersh selittää, miten itse ryhtyi tekemään politiikkaa tosissaan - ei harrasteluna. Oikea havainto suomalaiselle lukijalle kirjasta on, että se on tietysti ohje yhdysvaltalaiseen politikkaan eikä suomalaiseen. Siellä “community organizing” on tärkeä osa toimintaa, jolla ohjataan ääniä ja luodaan myös poliittista valtaa ja tehdään sillä muutosta. 

Käsitykseni Suomesta on, että Yhdysvaltoihin verrattuna mittakaavaamme on maassamme laadullisesti erilainen ja monipuoluejärjestelmä toimii eri tavalla äänitorvena monenlaisille näkökulmille. Suomalaisiin kuntavaaleihin osallistuu taas ensi vuonna aivan valtava määrä aivan aktivistiuransa alussa olevia ihmisiä ihan ehdokkaina itse. Jos ehdokkaiden lisäksi laskee mukaan joukon tukiryhmäläisiä ja puolueaktiiveja, saa äkkiä kasaan todella suuren osan suomalaisista. Kunnallistasolla puolueiden tekemä organisointi on siis itsessään lähempänä yhteisöjen järjestämistä kuin Hershin ajatus erilaisten kaupunginosien tai naapurustojen organisoitumisesta Yhdysvaltalaisessa järjestelmässä. 

Kuntavaalit ovat selkeämmin sitä, että pelin katsomosta seuraamisen sijaan itse astuu pelikentälle. Kuntavaalit voivat tuntua pieneltä, mutta siellä pääsee tekemään politiikkaa, jossa valtaa käytetään aivan todellisten asioiden parissa ja siellä joutuu myös tekemään politiikkaan kuuluvaa liittolaisuuksien rakentamista sekä siihen liittyviä kompromisseja. Ja jos kunta nyt todella tuntuu aivan liian pieneltä, voi aina ajatella, että ensi vuonnakin valittavasta joukosta valtuutettuja nousee vielä suuri joukko tulevia kansanedustajia, useita tulevia ministereitä, jokunen tuleva europarlamentaarikko ja melko todennäköisesti joku tuleva presidenttikin. Näiden päättäjien kanssa vuorovaikutus on mahdollisuus edistää haluamiaan muutoksia maailmassa, jos ei nyt itse satu olemaan nousevalla uralla johonkin isompaan tehtävään.

Suomen “community organizing” on siis mahdollista toteuttaa melko täysin puolueiden sisällä. Juuri nyt Yhdysvalloista ahdistuneelle aivan täydellinen tapa ryhtyä rakentamaan muutosta ja toivoa muutoksesta Suomessa on lähteä ehdolle tai tukemaan kampanjoita. Nyt on hyvä aika liittyä vähiten huonoon puolueeseen ja ottaa pari kaveria mukaan tekemään siitä hyvä puolue.

On Suomessa tietysti paljon muitakin tapoja tehdä: on hyvää aktiivisesti tekeviä järjestöjä ja osalla meistä on mahdollisuus kehittää itselleen töitä hyvien asioiden tukemisessa (2) tai vaikka tutkimisessa. Ehkä nyt on hyvä hetki miettiä, voisiko tehdä jotain muutosta tai toivoa rakentavaa omassa arjessaan.

Mutta ehkä kuitenkin puolustaisin jonkinlaisen Hershin kaipaamaa yhteisön järjestämistä myös meillä. Usein minä ja monet muut politiikkaan saapuvat ihmiset olemme vähän erikoisia tapauksia. Moni politiikko tai politiikasta tehtävää itselleen etsivä tarvitsisi laajempia verkostoja avukseen. Monelta unohtuvat aivan tavallisten ihmisten tapa hahmottaa maailmaa. Hyviä maailmaa monesta vinkkelistä näkeviä verkostoja voi luoda ehkä parhaiten ennen politiikan aloittamista. Tästä seuraa aivan suoraan, että ihan pelkästään hyvien juhlien järjestäminen ja uusien ihmisten törmäyttäminen keskenään on valtavan arvokasta, sillä suomalaisessa yhteiskunnassa tuppaa näinkin löytymään ihmisiä, joista osa jossain vaiheessa löytää reittejä yhteiskuntaamme vaikuttamisessa. Hersh osti naapuristolleen pitsat. Ehkä osa meistä voi tehdä niin tai voi kutsua käymään ainakin kaksi ystävää, joiden pitäisi vihdoin kohdata toisensa. Yhteisöjen rakentaminen vaatii paljon pehmeämpiä keinoja kuin usein muistetaan.

Politiikan seuranta on todella ahdistava harrastus. Politiikassa toivon rakentaminen on todella voimaannuttavaa tekemistä. Siinäkin on tietysti varjopuolia, mutta harva ihminen katuu vanhempana sitä, että rakensi itselleen nuorempena hyvän yhteisön. Politikassa on kyse muutoksien tekemisestä ihmisyhteisössä ja aina myös jonkinlaisen oman porukan kanssa. Se on usein voimaannuttavaa, mutta erityisesti se on tapa työntää pois politiikan passiivisen seurannan luoma ahdistus.

Kyllä tämä tästä (3). Tai ehkä ei, mutta luulen, että paras on yrittää.

1. Yksi ongelma on myös siinä, että näemme paljon esimerkkejä ihmisistä, jotka tekevät seurantaa työkseen. Toimittajan kuuluukin seurata ja kuvailla havaintoja. Toimittajilla on tärkeä rooli yhteiskunnassa, mutta rooliin liittyvä puolueettomuus ja tietty seurantarooli on joskus hankala tiedostettu tai tiedostomaton roolimalli ihmisille.

2. Full discloser: Omaa osaamistani voi ostaa kuntavaaleissa avuksi. Toivon, että itsevalikoituen päädyn auttamaan hyviä projekteja.

3. Ja koskaan ei ole liiallista varautua huonompiin skenaarioihin eli tässä on erinomainen kirja ydinsodasta: Annie Jacobsen - Nuclear War: A Scenario