Yli kymmenen vuotta sitten vihreiden talouspoliittinen ydinkysymys kuului: voiko ympäristö kestää talouskasvua? Ratkaisuksi hahmottui linja, jossa ensin asetetaan ekologiset rajat ja sen jälkeen pyritään luomaan kasvua niiden sisällä.
Ajatus oli silloin tärkeä. Se oli sovitteluratkaisu kasvukritiikin ja markkinarealismin välissä. Emme sitoutuneet kasvuideologiaan, mutta emme myöskään degrowthiin. Taustalla oli ehkä hiljainen oletus, että kasvu kyllä realisoituu.
Sittemmin maailma on muuttunut. Suomessa kasvu on ollut heikkoa. Samalla ilmastokriisi on syventynyt, geopoliittinen epävarmuus lisääntynyt ja poliittiset koalitiot liikkuneet. Keskustelu kasvun ja rajojen suhteesta ei kuitenkaan ole edennyt kovin paljon.
Oma ajatteluni on tarkentunut yhteen suuntaan: samaistun yhä vahvemmin vihreään keynesiläisyyteen.
Mitä vihreä keynesiläisyys tarkoittaa?
Vihreä keynesiläisyys ei ole vain iskulause. Se tarkoittaa ainakin kolmea asiaa.
Ensinnäkin: talouden on mahduttava ekologisiin reunaehtoihin. Rajat eivät ole neuvottelukysymys. Ne ovat luonnon asettamia tosiasioita.
Toiseksi: markkinat eivät yksin tee siirtymää riittävän nopeasti tai oikeaan suuntaan. Siksi valtio on aktiivinen toimija markkinoilla – ei vain sääntelijä, vaan investoija, koordinoija ja riskin kantaja. Tämä koskee erityisesti vihreää rakennemuutosta.
Kolmanneksi: valtio tasaa suhdanteita. Keynesiläisyys ei ole vain investointien lisäämistä, vaan kokonaiskysynnän hallintaa. Taantumassa julkinen valta elvyttää, ylikuumenemisessa kiristää. Ilman tätä vihreä siirtymä jää helposti syklien armoille.
Ilmastopolitiikka on hyvä esimerkki siitä, missä tällainen ajattelu on jo toiminut ainakin osittain. Hiili on mitattavissa. CO₂-ekvivalentti on yhteismitallinen. Päästökauppa on elegantti instrumentti. EU on tehnyt vakavaa, institutionaalista työtä.
On olemassa merkkejä siitä, että päästöjä voidaan vähentää ilman, että talous romahtaa. Uusiutuva energia on skaalautunut, teknologiat ovat halventuneet, päästöt ovat joissain maissa laskeneet.
Mutta kokonaiskuva ei silti ole hyvä. Globaalit päästöt ovat yhä korkealla tasolla. Ilmastoriskit realisoituvat. Poliittinen pendeli liikkuu, ja EU:nkin suunnasta kuuluu epävarmuutta. Se, että jotakin on tehty, ei tarkoita että riittävästi olisi tehty.
Ilmasto ja luonto – miksi ero?
Ilmasto on onnistunut institutionalisoitumaan osaksi talouspolitiikkaa. Se on osin voittajatarina: energiaomavaraisuutta, teollisuuspolitiikkaa, investointeja ja teknologiajohtajuutta.
Luontokato ei ole saanut samanlaista asemaa.
Yksi syy on tekninen: hiili on mitattavissa ja additiivinen. Biodiversiteetti on moniulotteinen, paikallinen ja vaikeasti yhteismitallistettava. Ei ole yhtä globaalia budjettia.
Toinen syy on poliittinen: ilmasto voitiin kytkeä kasvustrategiaan. Luonto näyttäytyy helpommin rajoitteena – maankäytön konfliktina, jonkun intressin menetyksenä. Se jää helposti yhden puolueen asiaksi.
Silti myös luontopolitiikassa on tehty konkreettisia asioita: budjettirahoitusta, suojeluohjelmia, kompensaatiomarkkinoita. Kyse ei ole siitä, ettei mitään olisi tehty. Kyse on mittakaavasta ja institutionalisoitumisesta.
Markkinatalous, kapitalismi ja lohikäärme
Olen alkanut erottaa markkinatalouden ja kapitalismin.
Markkinatalous on koordinaatiomekanismi. Se on tapa käsitellä hajautettua informaatiota.
Kapitalismi on dynamiikka, jossa pääoma kasautuu. Kun pääoma kasautuu, valta kasautuu. Ja kun valta kasautuu, myös säännöt alkavat mukautua sen mukaan.
Markkinamekanismin käyttäminen on kuin lohikäärmeellä ratsastamista. Siinä on valtava voima. Se voi tuottaa innovaatioita, tehokkuutta ja vihreää kasvua. Mutta jos ohjat herpaantuvat, ratsastaja joutuu viedyksi.
Vihreä keynesiläisyys on yritys pitää ohjat käsissä. Riittävän vahva verotus, kilpailulainsäädäntö, julkiset investoinnit ja markkinoiden ulkopuolelle suojatut alueet – koulutus, perusturva, peruspalvelut – estävät pääoman kasautumisen muuttumisen poliittiseksi ylivoimaksi.
Se ei ole markkinoiden hylkäämistä. Se on niiden kesyttämistä.
Kolme kompassia
Yritän itse hahmottaa politiikkaa kolmen kompassin kautta:
Eettinen kompassi – millainen yhteiskunta on hyvä?
Taloudellinen analyysi – miten järjestelmä toimii?
Poliittinen realismi – mitä tässä tilanteessa voidaan saada aikaan?
Ilman ensimmäistä eksytään teknokraattisuuteen.
Ilman toista sorrutaan naiiviin moraalismiin.
Ilman kolmatta jäädään huutamaan sivusta.
Ilmaston kohdalla olemme nähneet, että kun ekologinen raja voidaan mitata ja ankkuroida talouspolitiikkaan, muutos on mahdollinen. Se ei ole täydellinen eikä peruuttamaton, mutta se on todellinen.
Seuraava askel on tehdä sama laajemmin: rakentaa sellaisia instituutioita, joissa ekologiset rajat eivät ole yhden puolueen hanke, vaan koko talouspolitiikan kehikko.
Lopulta kysymys ei ole siitä, onko kasvu hyvä vai paha. Kysymys on siitä, kuka ohjaa lohikäärmettä – ja missä rajoissa sen annetaan lentää.
