Politiikka sirpaleina – huomion logiikka, tekstin valta ja tulevaisuuden kehityskulut

Neil Postmanin vuonna 1985 julkaistu Amusing Ourselves to Death ennakoi maailman, jossa politiikka muuttuu viihteeksi. Hänen mukaansa televisio ei vain välitä sisältöä, vaan muokkaa itse ajattelua: teksti on pysähtynyttä ja kutsuu tarkistamaan sen logiikan, kun taas televisio on virta, joka vie katsojan mukanaan ilman, että mitään yksittäistä väitettä jää arvioitavaksi. TikTok ja muu some ovat vieneet tämän vielä pidemmälle – ne eivät ole edes yhtenäistä virtaa, vaan pelkkiä sirpaleita ilman rakennetta. Meemillä tai 10 sekunnin tanssivideolla voi välittää yhden arvon, mutta ei loogista ajatusrakennelmaa.

Kun media muuttuu sirpaleiseksi, myös politiikka muuttuu. Chris Hayesin The Sirens’ Call kuvaa, miten politiikkaa ei enää ohjaa ideologinen linja tai rationaalinen argumentaatio, vaan huomion logiikka. Se, mikä kaappa ihmisten huomion virran keskellä, muovaa poliittista keskustelua. Tämä on täysin eri maailma kuin se, jossa poliittista valtaa kuitenkin lopulta käytetään lakitekstien ja budjettikehysten kautta.

Politiikan pinnan vangit ja katoava syvyys

Aiemmin arvioin Yannick Lahden ja Matti Mörttisen Politiikan pinnan vangit -kirjan, ja huomaan suhtautuneeni siihen ehkä turhankin kriittisesti. Minua häiritsi siinä se, ettei kirja tarpeeksi korostanut, että politiikassa on yhä syvää ymmärrystä – vaikka se porukka, joka tätä ymmärrystä kantaa, kutistuu jatkuvasti. Jos on säiliö politiikkaa, pinta laskee uhkaavasti, mutta silti jäljellä on vielä substanssia.

Todellinen politiikka ei ole vain huomiotalouden tuote. On edelleen olemassa ihmisiä, jotka käyttävät viikkoja, kuukausia ja vuosia poliittisten kysymysten läpikäymiseen ja päätösten muotoiluun. Heitä on puolueiden teknokraattisessa ytimessä, virkamieskoneistossa ja asiantuntijaverkostoissa. 

Kun huomio keskittyy some-taisteluihin ja päivänpolitiikan spektaakkeleihin, ihmiset eivät näe, mitä politiikassa oikeasti tapahtuu. Näin syntyy vaikutelma, että kaikki on vain pelkkää viestintää. Ja pinnan ja substanssin ero voi kasvaa liian suureksi tai substanssiosaaminen kadota täysin.

Tekstin vallan katoaminen vai sen kilpailuetu?

Postmanin näkökulmasta voisi ajatella, että huomion hallinta on jo täysin voittanut tekstin vallan. Suomen politiikassa kiinnostavaa on, että puolueet ovat aikalailla tekstien vallan ajoilta. Perussuomalaiset ja vihreät ovat kaksi puoluetta, jotka usein asemoidaan toistensa vastavoimiksi, mutta niillä on yksi yhteinen piirre: molemmat ovat rakentuneet vahvasti tekstien varaan. Halla-ahon blogikirjoitukset loivat pohjan hänen poliittiselle nousulleen, ja vihreiden alkuvuosien kansanedustajista suuri osa oli ennen kaikkea kirjoittajia, jotka rakensivat uuden liikkeen poliittiset substanssin.

Vähän marginaalimerkintänä Liike Nytin epäonnistuminen on ehkä kuitenkin paljastavaa. Se lienee ensimmäinen puolue, joka syntyi täysin some-ajassa ilman tekstipohjaista ideologista perustaa. Se ei näytä löytäneen minkäänlaista koheesiota eikä vakiintunutta asemaansa. Tämä viittaa siihen, että vaikka huomion logiikka ohjaa poliittista keskustelua, pelkkä näkyvyys ei riitä kestävän poliittisen liikkeen rakentamiseen.

Jos näin on, tekstipohjaisuudella voi olla edelleen poliittinen kilpailuetu. Puolueet, jotka kykenevät yhdistämään tekstin tarjoaman ajattelun ja some-ajan huomion hallinnan, voivat olla tulevaisuuden voittajia.

Good television – ja politiikan sekoilu

Mutta entä jos tekstin kilpailuetu katoaa tai on jo kadonnut? Silloin politiikka alkaa muistuttaa Yhdysvaltojen tilannetta – erityisesti Trumpin kautta. Hän on historian ensimmäinen presidentti, joka on avoimesti rakentanut koko poliittisen päätöksentekonsa televisiologiiikan varaan. Postman varoitti, että kun media muuttuu viihteeksi, myös politiikasta tulee viihdettä. Trump vei tämän huipulle: hänen keskeisimmät geopolitiikan päätökset tehdään lennossa live-lähetyksessä ja hänestä niissä hienointa on, että ne ovat good television.

Trump ei ole yksittäistapaus, vaan ennakkokuva siitä, millaiseksi politiikka muuttuu, jos huomion logiikka voittaa täysin tekstin logiikan. Jos politiikassa ei enää ole kyse ajattelun rakenteista, vaan vain siitä, mikä toimii parhaana showna, silloin vakavat päätökset muuttuvat pelkäksi mediatuotteeksi. Tällaisessa maailmassa turvaa ei löydy kansainvälisistä laeista, perustuslaista tai liberalismin sisäisestä logiikasta. Riittää että homma kantaa yhden sirpaleen tai lähetyksen verran.

Kohti sirpaleisuuden hallintaa – tai kaaosta

Suomalaisen politiikan tulevaisuus riippuu siitä, pystyykö tekstipohjainen ajattelu pitämään pintansa sirpaleisen viestinnän aikakaudella. Jos se säilyttää asemansa, menestyvät poliittiset liikkeet ovat niitä, jotka osaavat yhdistää somen huomiotalouden ja perinteisemmän poliittisen analyysin.

Mutta jos kaikki muuttuu vain huomion taisteluksi, edessä voi olla todellinen good television -aikakausi, jossa politiikka on enää spektaakkeli ilman kokonaisuutta. Päätöksiä ei tehdä siksi, että ne olisivat järkeviä, vaan siksi, että ne tuottavat parhaan medianäkyvyyden.

Silloin politiikka ei enää rakenna mitään pysyvää. Se vain virtaa eteenpäin – sirpaleina, vailla logiikkaa, klikki kerrallaan.