Viime sunnuntaina käydyissä eurovaaleissa monelle varmasti päällimmäisenä jäi mieleen vasemmistoliiton aikalailla kaikki yllättänyt tulos. Sen varjoon jäi hieman se, että näissä vaaleissa tapahtui myös jotain aivan tavalliseksi käynyttä: kokoomus vahvisti asemiaan.

Omat havaintoni ovat jo jonkin aikaa liittyneet siihen, miten valtavan määrän merkittäviä paikkoja kokoomus on ottanut itselleen. Kun muutama viikko sitten Venäjän ajateltiin horjuttavan rajojemme koskemattomuutta, saimme lukea, että tilannetta oli kokoontunut analysoimaan joukko politiikkoja, joiden kaikkien puolueeksi tiedettiin kokoomus: presidentti, pääministeri, ulkoministeri, puolustusministeri.

Ajattelin muutamaa hankalaa kysymystä: Eikö olisi mielenkiintoista seurata, miten vallan määrä siirtyy eri puolueelta toiselle vuosien kuluessa? Onko Kokoomuksella esimerkiksi nyt todella poikkeuksellisen paljon valtaa?

Valtaindeksin rakennus

Tällaisten ajatusten kautta päädyin askartelemaan “valtaindeksin”, joka perustuu siihen, mikä osuus kullakin puolueilla on hallussaan merkittävistä tehtävistä maassa. Aloin koostaa indeksiä presidenteistä, pääministereihin, merkittävimpiin ministereihin. Sitten totesin, että kyllä mukaan pitäisi saada tavalliset kansanedustajat myös. Ja äkkiä käsissäni oli monenlaisia tehtäviä, jotka kaikki tarvitsivat omat pisteytyksensä. Montako kansanedustajaa puolueella pitää olla, että sillä on yhtä paljon valtaa kuin puolueella, jolla on hallussaan pelkkä presidentti?

Päädyin seuraaviin hyvin hihavakioidusti muodostettuihin painoihin:

• presidentti, pääministeri: 75

• valtionvarainministeri: 25

• puolustusministeri ja ulkoministeri: 15

• muut ministerit: 10

• kansanedustaja: 1

Halusin, että valta tässä tarkoittaisi nimenomaan suoraan itse kykyä toteuttaa politiikkaa. Kansanedustajien tai vaikkapa päätoimittajien kyky mielipidevaikuttamiseen on suurta, mutta ilman ministereitä kuitenkin rajallista. Historiallisessa katsauksessa (lähteenä suoraan Wikipedian ansiokkaat listat kunkin ministeriön ministereistä) selvisi myös, että tittelit ovat näissäkin tehtävissä hieman eläneet vuosien saatossa, mutta pohjimmiltaan listat näyttivät varsin koherenteilta, kun kaikki nimikkeet otti vain mukaan. Ministeriöiden toiset (ja jopa kolmannet) ministerit asetin mukaan 10:n arvoisina.

Kellä siis valta nyt on Suomessa?

Esitetyillä arvoilla kokoomus näyttää pitävän yli puolta vallasta, kun perussuomalaiset on kiinni reilussa 20 prosentissa. Muut ovat paljon pienemmissä osuuksissa kiinni.

Entä miten valta on viime aikoina muuttunut? Rakensin mallin, jolla minkä vain kuukauden vallan jakautumisen voi hakea itsenäisyytemme ajalta.

Kuten tästä näkyy hallituksen vaihtuessa edellisen hallituksen puolueet (RKP:tä lukuunottamatta) menettävät valtaansa. Liukuma johtunee siitä, että vaihtokuussa on tavallaan kaksinkertainen määrä ministereitä ja vallan kokonaismäärä on kuitenkin sataan prosenttiin rajoitettu niin valta vain jakautuu uuden ja vanhan välille. Tämä on oikeastaan ihan looginen tapa toimia siis.

Jos katsotaan asiaa vähän kauemmas juoksevilla luvuilla, nähdään seuraavaa:

Kaaviosta näkee selvästi, että valta on vaihtunut viime aikoina merkittävästi hallitusten vaihtuessa. Se on edelleen perin loogista. Kansanedustajien siirtymiä kesken kauden en seuraa, joten sinisten valta on hieman aliarvioitu heidän kesällä 2017 alkaneen vallassa piipahtamisen aikana ja perussuomalaisten samaan aikaan hieman yliarvioitu. Pienten ja erityisesti oppositiopuolueiden osuudet ovat näissä kaavioissa varsin pieniä.

Oikeastaan suuren osan suomalaisen politiikan vallanjakautumisesta lähivuosikymmeniltä voi kertoa 7 puolueen avulla. Siniset suurin poikkeama tähän:

Kuvassa näemme, että melkein sataprosenttia vallasta jää näille seitsemälle puolueelle. Pienet valkoiset kohdat ylhäällä ovat esimerkiksi sinisten ja KD:n osuuksia vallasta.

OIkeastaan voimme jatkaa kauemmas menneisyyteen melkein samalla puoluejoukolla, kun otamme huomioon puolueiden edeltäjät. Alla on piirretty kaavio vain parilla täydennyksellä aina maailmansodan lopusta tähän päivään:

Graafimme ulkopuolelle jää 1945 vuodenvaihteessa lähinnä sitoutumaton Mannerheim. (Tähän voi lisätä viisastelun merkinnän valkoisuudesta)

Sisällissodasta toiseen maailmansotaan

Maamme ensimmäisinä vuosikymmeninä, sisällissodassa ja ennen toista maailmansotaa sekä sen aikana Suomen poliittinen tilanne oli epävakaa. Valta vaihtelee useiden eri puolueiden välillä merkittävästi:

Keskustan kultakausi eli Agraari-Suomi

Sodan jälkeen tilanteen stabiloituminen vei aikansa. Silloin alkoi Keskustan valtakausi:

Keskusta on tietysti pitänyt valtaa myös kultakautensa jälkeen. Tasaisin väliajoin toistuva pääministeripuolueen rooli erottuu hyvin kuviosta. Puolue oli ennen Rinteen hallitusta tottunut siihen, että hallituksessa ollessaan sillä oli hallussa pääministerin salkku. Ehkä tämä on agraari-Suomen historia?

SDP eli hyvinvointivaltion aikakausi

Keskustan valtakausi alkaa taittua 1980-luvulle mentäessä. Nouseva voima on SDP:

SDP piti paljon valtaa käsissään erityisen selvästi 1980-luvun alusta aina 2010-luvulla saapuneeseen oikeisto-hallitukseen asti. Välillä tietysti puolue kävi oppositiossa, mutta presidentit pitivät sentään vallan määrää melko korkealla silloinkin. Tämä väistämättä tuntuu hyvinvointivaltion aikakauden Suomen ajalta.

Tässä kohti on ehkä hyvä ohjata katse pienempiin ja tuoreempiin haastajiin.

Aloitetaan kuitenkin vanhemmasta: Vasemmistoliitosta. Vasemmiston edeltäjillä oli paljon valtaa heti sodan jälkeisessä Suomessa, mutta sen jälkeen matka on ollut taantuva, mikä ehkä erityisesti alleviivaa eurovaalien tuloksen yllätyksellisyyttä.

Vihreiden nousu taas on selvempää puolueen synnystä 80-luvulta alkaen, vaikka kovin korkealle se ei pääsekään missään vaiheessa ja nykyinen osuus ei ainakaan päätä huimaa:

Perussuomalaisilla (ja sen edeltäjäksi tässä lasketulla SMP:llä) vauhti on selvästi nopeampi, mutta toki puolueen vallankäyttöön on liittynyt myös paljon epävakautta:

Kokoomus - Markkinavoimien Suomi?

SDP:n valta alkoi horjua 2000-luvulla. Keskusta oli hetkittäin pääministerinä, mutta presidentti Halonen vaihtui presidentti Niinistöön ja pääministerin salkkukin kävi kokoomuksella. Keskustalla oli varmasti SDP:n aseman muutoksessa merkityksensä, mutta on vaikea olla näkemättä jonkinlaista laajempaa rakenteellista liikettä Kokoomusta kohti:

Voimme nyt vastata alussa esittämääni kysymykseen siitä, kuinka erityinen määrä valtaa kokoomuksella oikeastaan on. Kokoomuksen vallan määrä on nyt suurempi mittarillamme kuin se on ollut kertaakaan aiemmin historiassa. Kyse ei ole kuitenkaan historiallisesti ainutlaatuisesta määrästä valtaa. SDP:llä oli samanlainen määrä valtaa vuosituhannenvaihteessa ja 1980-luvun puolivälissä. Keskusta puolestaan hallitsi vielä suurempaa määrää nimikkeitä maastamme 1960-luvun alussa. Ja tämä huomioimatta sitä, että silloin presidentti-instituutio ansaitsisi varmasti jonkinlaisen lisäpainon nykypäivään nähden.

Kokoomuksen kultakausi voi hyvinkin olla juuri nyt käynnissä. Suomi on onneksi moniarvoinen demokratia, jossa hegemoniatkaan eivät ole puhtaita. Maailmanhistorian paljon tätäkin vahvemmista hegemonioista sanotaan, että niiden sisälle syntyy yleensä jakolinjoja ja murtumia ja sitten lopulta hegemoniakin murtuu. Olisi helppo kuvitella tämän suuntainenkin kehityskulku tai kokoomuksen hidas luisuma jollekin haastajista.

On silti erittäin selvää, että elämme tällä hetkellä todella vahvasti aikakautta, jossa kokoomus on vallassa kiinni. Vähän vasemmistoliiton eurovaalituloksen tapaan perussuomalaisten nopea kiilaaminen isoon määrään valtaa kiinni herättää paljon keskustea ja hieman vähemmälle jää, että kokoomuksella on aidosti muskelit kääntää maamme suuntaa melkoisen paljon. Tämäkin tarvitsee huomiotamme.