Olen joskus kuullut lukuohjeen, että degrowth tarkoittaa käytännössä korkeampia veroja. Se on minusta edelleen aika hyvä heitto, koska politiikassa moni kasvukritiikki kääntyy lopulta keskusteluksi siitä, miten olemassa olevaa jaetaan uudelleen. Mutta eihän se tietenkään koko kuva ole. Jos joku ottaa kasvupakon purkamisen oikeasti vakavasti, ei hän ajattele, että tämä ratkeaa vain veroprosentteja säätämällä.
Jos kasvupakkoa oikeasti halutaan purkaa, pitää kysyä, mistä yhteiskunnan kasvuriippuvuus syntyy. Ja se kysymys on paljon ikävämpi kuin usein annetaan ymmärtää.
Ajatellaan vaikka sairaanhoitoa. Ei ole vaikea kuvitella maailmaa, jossa ihmisten täysin kohtuullinen odotus siitä, mitä terveydenhuollon pitäisi pystyä tekemään, kallistuu vaikka prosentin vuodessa. Ei mitään kulutusjuhlaa, vaan vähän parempia syöpähoitoja, vähän enemmän kykyä pelastaa ihmisiä, vähän enemmän mahdollisuuksia pitää vaikeasti sairas lapsi hengissä tai antaa vanhukselle muutama hyvä vuosi lisää.
Jos yhteiskunnan kokonaiskapasiteetti ei samaan aikaan kasva, tuo yhden prosentin vuosittainen parannus alkaa ajan myötä syödä yhä suuremman osan kaikesta muusta. Silloin vaihtoehdot eivät ole erityisen kauniita: joko muualta leikataan, veroja nostetaan jatkuvasti tai sitten palveluita aletaan rajata.
Tämä ei ole mikään ideologinen puolustuspuhe talouskasvulle. Se on vain seuraus siitä, että jotkin asiat, joita yhteiskunta pitää aivan perustellusti tärkeinä, muuttuvat ajan myötä kalliimmiksi.
Ja tästä näkyy myös, miksi kasvupakon purku on niin vaikea projekti. Jos sen ottaa tosissaan, pitäisi käytännössä purkaa yhtä aikaa monta eri asiaa. Pitäisi vähentää kulutushaluja ja statuskilpailua. Pitäisi hillitä sitä, miten paljon ihmiset odottavat aineellista parannusta omaan elämäänsä. Pitäisi rakentaa järjestelmä, joka ei nojaa velan kautta tulevaan takaisinmaksulupaukseen. Pitäisi ehkä myös hyväksyä, ettei kaikkea uutta teknologista tai lääketieteellistä kapasiteettia voida ottaa käyttöön, vaikka se olisi mahdollista. Ja kaiken tämän päälle pitäisi vielä elää maailmassa, jossa Venäjä, Kiina, Yhdysvallat ja muut toimijat eivät pakota valtioita ylläpitämään kilpailukykyä, teollista kapasiteettia ja turvallisuutta.
Tuossa vaiheessa ei enää puhuta vain veropolitiikasta tai elämäntapavalinnoista. Tuossa vaiheessa puhutaan käytännössä vaihtoehtoisesta sivilisaatiomallista.
Kasvupakko ei synny siitä, että ihmiset rakastaisivat talouskasvulukuja. Harva oikeasti rakastaa. Ihmiset haluavat sitä, mitä kasvun kautta kuvitellaan saatavan: turvallisuutta, parempia palveluita, enemmän hoitoa, enemmän vakautta, enemmän liikkumatilaa ja joskus tietysti myös enemmän tavaraa.
Ja juuri tässä kohtaa pitäisi erottaa toisistaan hyvin erilaiset “enemmän”-halut. On aivan mahdollista ajatella, että yhteiskunnassa on paljon sellaista kasvua, jota olisi syytä purkaa. Tuskin tarvitsemme loputtomasti lisää kertakäyttöistä roskaa, statussymboleita tai ympäristöä tuhoavaa luksuskulutusta. Mutta tästä ei vielä seuraa, että voisimme samalla luopua myös siitä kapasiteetista, jota tarvitaan puolustukseen, energiasiirtymään, lääketieteeseen tai vaikka vanhenevan väestön hoivaan.
Ehkä kiinnostavampi kysymys ei siis ole, pitäisikö kasvua olla vai ei. Kiinnostavampi kysymys on, mitä yhteiskunnan pitäisi pystyä lisäämään ja mitä sen olisi syytä vähentää. Ongelma ei ehkä lopulta ole se, että yhteiskunta tarvitsee kasvua. Ongelma on enemmänkin se, että se tuottaa välttämättömän lisäkapasiteetin usein väärällä tavalla. Se osaa kasvattaa luksusta helpommin kuin hoivaa, spekulaatiota helpommin kuin resilienssiä ja päästöjä helpommin kuin kestävää hyvinvointia.
Itse lähtisin siitä, että kasvupakon purkaminen on lyhyellä, keskipitkällä ja pitkällä aikavälillä käytännössä mahdotonta. Tämä kuulostaa varmasti monen korvaan alistuneelta ajatukselta, mutta minusta se on enemmän realismia kuin pessimismiä. Yhteiskunnat eivät elä tyhjiössä, eivätkä ne pysy kasassa pelkällä kohtuullisuuspuheella. Niitä vetävät samaan aikaan velka, turvallisuus, teknologinen kehitys, hoivan ja terveyden kasvavat odotukset sekä ihmisten aivan ymmärrettävä halu parempaan elämään.
Tähän moni vastaa aivan oikein, että yhtä mahdottomalta näyttää myös BKT:n ja luontotuhon täydellinen irtikytkentä. Reilu huomio. Molemmat ovat pirun vaikeita ongelmia. Mutta jos nämä ovat ne kaksi todellisuutta, joiden välissä politiikkaa tehdään, ei valintaa oikein voi tehdä vain sen perusteella, kumpi tuntuu moraalisesti puhtaammalta.
Minusta järkevämpi suunta ei ole teeskennellä, että voimme vain hypätä ulos kasvupakosta. Järkevämpi suunta on etsiä taloudellisesta toiminnastamme ne osat, jotka ovat kaikkein irtikytkeytyneimpiä luonnon tuhoamisesta, ja antaa juuri niiden kasvaa. Tämä ei ratkaise kaikkea, mutta se antaa meille jotakin tärkeää: kapasiteettia ja pelitilaa. Mitä enemmän meillä on puhdasta energiaa, toimivaa teknologiaa, lääketieteellistä osaamista, kestävää tuotantoa ja taloudellista liikkumatilaa, sitä enemmän meillä on mahdollisuus tehdä myös vaikeita ekologisia ja sosiaalisia valintoja ilman, että koko järjestelmä alkaa hajota.
Maailmaa ei pelasteta vain puhumalla kasvupakon purkamisesta. Se pelastetaan pysäyttämällä huono kasvu ja rakentamalla taloudellista kapasiteettia sieltä, missä se voidaan tehdä sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla.
