Huoltovarmuuspesun aikakausi?

Olen viime aikoina lukenut muutaman kirjan, jotka ovat muuttaneet tapaani katsoa maailmantaloutta. Niitä yhdistää yksi viesti: tuotantoketjut ovat nykyään niin monimutkaisia ja globaaleja, ettei niitä voi enää kunnolla hahmottaa – saati purkaa hallitusti.

Ed Conwayn Material World: The Six Raw Materials That Shape Modern Civilization ja Ben Chunin Exile Economics: What Happens if Globalisation Fails ovat tämän hetken olennaisinta luettavaa. Ne ovat myös kytköksissä toisiinsa: Chun viittaa toistuvasti Conwayn kirjaan.

Kirjat avaavat, miten yhdenkin materiaalin tai komponentin tuotanto voi olla koko teknologisen sivilisaatiomme pullonkaula. Esimerkiksi kaikki mikrosirujen valmistukseen tarvittava pii tulee yhdeltä kaivokselta Yhdysvalloista. Sirut itsessään tuotetaan lähes kokonaan Taiwanissa, mutta jo tuo raaka-aineen lähtöpiste on hämmentävän kapea. Korvaavia esiintymiä on etsitty eri puolilta maailmaa – erityisesti, ja sattuneista syistä, Kiinan toimesta – mutta yhtä puhdasta lähdettä ei ole näköpiirissä.

Sama toistuu lääkkeissä ja kemikaaleissa: raaka- ja välituotteet tulevat eri puolilta maailmaa, ja yhden maan ongelmat heijastuvat nopeasti koko järjestelmään.

Chunin kirja on ennen kaikkea varoitus protektionismin vaaroista, mutta sen ydin on realistinen: tuotantoketjut ovat niin monimutkaisia, että niiden purkaminen olisi käytännössä mahdotonta. Hän tiivistää:

Irtikytkennän illuusio

Länsimaissa liberaali eliitti alkoi jo ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan puhua irtikytkennästä Kiinasta. Perusteet vaihtelivat: turvallisuus, ihmisoikeudet, strateginen autonomia. Olen itsekin lukenut kirjoja, joissa Yhdysvaltain valmistautuminen tulevaan konfliktiin Taiwanin vuoksi kuvataan lähes väistämättömänä.

Olen kuitenkin alkanut epäillä, että todellista halua irrottautua ei ole. Irtikytkentä olisi niin valtava projekti, että sen mittakaava vastaisi ilmastonmuutoksen torjuntaa – eikä sitäkään ole onnistuttu tekemään kuin osittain.

Venäjän hyökkäys oli karu muistutus riippuvuudesta: Euroopan energiaturvallisuus nojasi vuosia Venäjän kaasuun. Irrottautuminen onnistui lopulta, mutta korvaaminen LNG:llä Yhdysvalloista ja Lähi-idästä oli tuskallinen ja kallis prosessi, joka nosti inflaation ja ravisteli poliittista järjestystä.

Siksi olen alkanut ajatella, että puhe “huoltovarmuudesta” on usein yhtä tyhjää kuin aikanaan vihreän siirtymän juhlapuheet ennen todellisia päätöksiä – kauniita sanoja ilman sitoumuksia. Tässä alkaa jo haista huoltovarmuuspesu – sama ilmiö kuin viherpesussa: puhetta kyllä riittää, mutta todellisia tekoja ei näy.

Jos Eurooppa haluaisi todella vähentää riippuvuuttaan Kiinasta tai Yhdysvalloista, kyse olisi yhtä suurisuuntaisesta ohjelmasta kuin ilmastopolitiikka – ja aivan yhtä vaikeasta myydä kansalaisille.

Huoltovarmuutta toisin

Silti jotain on tehtävissä. Tuotantoketjuja voi analysoida ja tunnistaa niissä kaikkein ohuimmat pullonkaulat. Niihin kannattaa rakentaa vaihtoehtoja: toisia kaivoksia, tehtaita, raaka-ainelähteitä. LNG:n siirtymä oli tästä esimerkki: huono ratkaisu ilmaston kannalta, mutta parempi riippuvuuden näkökulmasta kuin yksi kaasuputki.

On myös hyvä huomata, että asioiden toisintaminen on usein paitsi kallista kuluttajille, myös kallista luonnolle. Jokainen rinnakkainen tuotantolinja, kaivos tai tehdas vie resursseja, energiaa ja materiaaleja – eikä aina siellä, missä ne olisivat ympäristön kannalta vähiten haitallisia.

On kuitenkin hyvä muistaa, että sota Taiwanissa olisi koko maailman teknologialle vuosikymmenten takaisku – ja sekin vielä parhaassa tapauksessa, jos kukaan ei hätiköi ydinaseiden kanssa.

Realismin aika

Rikkaissa länsimaissa olemme tottuneet elämään mukavasti äärimmäisen pitkien ja hauraitten ketjujen varassa. Se on tehnyt meistä hitaita näkemään riskit ja nopeita etsimään syyllisiä, kun ketju katkeaa.

Ehkä todellinen huoltovarmuus ei ole täydellistä omavaraisuutta, vaan kykyä elää haurauden kanssa – ilman että maailma romahtaa joka kerta, kun yksi kaivos pysähtyy, yksi salmi sulkeutuu tai yksi ohjelmistovalmistaja vetää piuhan poikki.

Trumpin tapa toimia on tietenkin myös mahdollinen: luodaan tullimuureja ja ei oikeastaan edes välitetä siitä, mukautuvatko tuotantoketjut. Tullimuurista tulee lähinnä tapa kiristää poliittisilta vastustajilta rahaa ja suosia omia kannattajia.