Degrowth johtaa hyviä ihmisiä harhaan

Eurooppa on viettänyt viime vuosikymmenen lähes talouskasvuttomassa tilassa, ja seuraukset ovat näkyneet kaikilla tasoilla. Geopoliittinen epävarmuus, talouden staattisuus, poliittiset jännitteet ja sosiaalinen epävarmuus piinaavat maanosaa. Kokonaiskuva on huolestuttavan synkkä, eikä merkkejä helpotuksesta ole helposti löydettävissä.

Hieman paradoksaalisesti juuri tässä tilanteessa on minun korviini alkanut kuulua keskustelua degrowthista. Degrowth-liike tarjoaa tässä tilanteessa ajatuksen, joka haastaa perusolettamuksemme: onko loputon talouskasvu todella välttämätöntä? Degrowthaajat kyseenalaistavat kasvun vakiintuneen roolin poliittisten ja taloudellisten päätösten perustana ja pyrkivät nostamaan esiin ympäristön ja yhteiskunnan rajat. Kuulostaa tuoreelta, mutta jos katsotaan Vihreiden sisällä käytävää talouskeskustelua, huomataan, että oikeastaan taitaa olla kyse pyörän uudelleen keksimisestä.

Vihreä talouspolitiikka kiteytyy usein ajatukseen, että tuhoisat talouden sektorit täytyy ajaa alas ja kestäviä sektoreita kasvattaa. Siirtymä ei kuitenkaan ole kivuton. Koska talouden rakenteiden purkaminen ja uudelleenrakentaminen aiheuttaa väistämättä kustannuksia ja ongelmia erityisesti köyhemmille, tarvitaan lisää tulonsiirtoja ja palveluita. Periaate on siis selvä: korvataan huono hyvällä ja huolehditaan, ettei kukaan joudu liian ahtaalle muutoksen keskellä. Ja syntyykö näin talouskasvua? Maksimaaliset ympäristö- ja ilmastorajoitteiden sisällä saisi syntyä, mutta voi olla, ettei synny. Tämän implikaatioita ei ehkä ihan täysin ole käsitelty.

Degrowthaajat esittävät kuitenkin hyviä kysymyksiä siitä, tulisiko esimerkiksi puhtaaseen energiaan liittyviä ratkaisuja tukea julkisin varoin. Eikö ole mahdollista, että tuet vain kiihdyttävät kulutusta uusille sektoreille, eivätkä ratkaise kestävyysongelmia? Tätä on perusteltua pohtia. Toisaalta on hyvä muistaa, että poliittiset tukimekanismit ovat syntyneet juuri siksi, ettei täydellistä ilmastopolitiikan työkalupakkia ole missään kehitetty. Ei niitä vihreiden haluamia tiukkoja ympäristön ja ilmaston kantokykyyn pakottavia reunaehtoja ole oikeasti tehty missään. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ei ole pystytty luomaan kunnianhimoista ilmastopolitiikkaa ilman tukia, koska ne ovat poliittisesti helpommin läpimeneviä ja paikkaavat järjestelmän aukkoja kuin päästökaupan kaltaiset huonoa taloudellista toimintaa rajoittavat toimet. EU:ssa on rajoittavia toimiakin onnistuttu tekemään, mutta toimien kiristäminen tuntuu epätodennäköiseltä. Nyt valitaan, tehdäänkö vähentävän toiminnan lisäksi jotain hyvää toimintaa nostavia toimia.

Degrowth ei kuitenkaan auta ratkomaan isoja ideologisia ongelmia. Degrowth ei ole esimerkiksi tapa yhdistää vasemmistoa oikeistoa. Maailmassa, jossa talouskasvua ei juuri ole, köyhempien nostaminen merkitsee automaattisesti sitä, että varallisuutta on siirrettävä rikkailta. Jos tämänkaltainen uudelleenjako torjutaan eikä degrowthaaja halua ruveta aivan ihmisvihamieliseksi jää vaihtoehdoksi vain varallisuuden tasaaminen.

Vihreiden keskustelun kannalta degrowthissa on hankalaa se, että keskustelun abstrakti taso jälleen luo tavan ohittaa kysymykset siitä, mitä muutoksen keskellä käy rikkaimmille. Kuitenkin juuri heidän kohdallaan kiinnostavin näkökulma olisi kohtuuttomimpien elämäntapojen rajoittaminen: yksityislentojen, avaruusturismin tai muun ylellisen ja ympäristölle raskaan kulutuksen suitsiminen vaatii poliittista tahtoa ja sääntelyä. Degrowth tuntuu luovan lähinnä uusia abstrakteja väittelyitä eikä juuri avaa tuttuja lukkoja. Väittäisin, että sinisen ja vihreän vihreyden määrittely ehkä veisi asioita enemmän eteenpäin.

Uudet kehykset ja termit voivat joskus auttaa ajattelemaan asioita uudella tavalla. Tunkkainen ajatus voi saada uutta ilmaa suuren yleisön kanssa uudella brändillä, mutta degrowth on ehkä enemmänkin sellainen älymystöä kiihottava termi, jonka vahvuus syntyy osin ensireaktion hankaluudesta.

Perin mielenkiintoista on, että lopulta kohtuullisuuden ajatukset ovat suomalaisten laajasti jakamia. Jos sen saisi sanottua tarpeeksi tiukasti ja sydämiä vahvahduttavasti riittäisi ehkä sanoa: “Kohtuullisuutta pitää vaalia ja kohtuuttomuuksiin pitää puuttua”. Tässä periaatteessa on vähemmän ideologista painolastia, ja se on helpommin sovitettavissa konkreettiseen politiikkaan.