Ajatuksia Matti Vanhasen kirjasta Kriisien keskellä

Sain luetuksi Matti Vanhasen kirjan Kriisien keskellä: Näkymä valtiojohtamisen todellisuuteen. Hieman huomaan pelkääväni jääväni henkisesti kiinni omiin erityisavustajavuosiini, mutta senkin uhalla ajattelin kirjoittaa ylös muutaman ajatuksen kirjasta. 

Matti Vanhanen on yksi niitä poliitikkoja, joiden kohdalla mielipiteeni muuttui myönteisemmäksi, kun näin hänet toimissaan. Aloitin hänen valtionvarainministerikautensa aikana vihreiden talouspoliittisena erityisavustajana. Tokopa tein suurta vaikutusta häneen, mutta itselleni jäi Vanhasesta käsitys poliitikkona, joka osasi keskittyä isoihin asioihin ja ymmärsi muiden poliittisia tarpeita omiaan unohtamatta. Vanhanen edusti ministerinä koulukuntaa, jossa hoidetaan asioista, sovitetaan yhteen hankalastikin yhteen sopivia intressejä ja yritetään samalla pitää iso kuva mielessä (eikä vain retoriikassa). 

Kirja koostuu päiväkirjamerkinnöistä erityisesti Vanhasen puhemiesajoilta. Valtionvarainminsiterin ajalta merkinnät ovat harvemmassa ja korvattu asioiden jälkikäteisellä muistelulla, mikä toki näin itsekkäästi ajatellen on sääli. Hallituksen sisältä ja eduskunnan puhemiehen pesteissä maailmaa katsotaan selvästi aika eri perspektiivistä. Nato ei kovin paljoa ollut minun pöydilläni (Venäjän hyökkäyssodan muut vaikutukset kyllä olivat), mutta Nato oli epäilemättä kokonaisuutena Vanhasen kauden tärkein asia ja sen prosessin vaiheiden kirjaaminen on varmasti tärkeää.

Vanhasen merkinnät vihreistä ovat vähissä lukuunottamatta Haavistoa Nato-prosesissa. Vain hieman liioitellen tuntuu, että Vanhanen eli punamulta-hallituksessa, jossa vihreät ja vasemmistoliitto vähän häiriköivät silloin tällöin syistä, joita Vanhanen ei oikein ymmärrä. Tai Vanhasella on toki malli vaaemmistoliitolle demareista vasemmalle olevana puolueena, mutta vihreille malli on joko sama tai olematon. Tällainen mielikuva keskeillä poliittisella vaikuttajalla ei varmasti ole vihreillekään onnistuminen.

Ja tuo sanottuani on sanottava, ettei Vanhanen tunnu kepu-linjaan täysin lukkiutuneelta. Esimerkiksi turve-asioissa Vanhanen näyttää muistuttelevan myös omaa ryhmäänsä siihen liittyvistä mittakaavoista siinä mielessä, ettei kyse ole kovin merkittävästä asia Suomen energiapolitiikan kannalta. Vaikka toki muistuttaa myös kasvuturpeesta ja muista turvelobbyn pääviesteistä. Ja vihreä siirtymä näyttää myös aidosti olevan hänen mieleen. 

Valtionvarainministerin tehtävässä Vanhanen nostaa esiin muutamia projekteja, joista muutamat ansaitsevat tulla mainituksi.

Ensinnäkin Vanhanen ottaa kunniaa siitä, että selvitytti T&K-rahoituksen varmistamiseksi mahdollisuuksia budjetin ulkopuolisiin rahastoihin. Tällaiset laskelmat tuntuivat kyllä huomattavan freeseiltä ajatuksilta ja olisivat - ehkä - olleet mahdollisia EU:n puitteissa korona-poikkeusten vuoksi. Vanhanen sanoo perustuslain tulleen eteen ja varmaan sekin olisi ollut kinnaus kohta - itse muistan vain nähneeni hyvin monen miljardin laskelmat tästä. No tästä ei tullut mitään, mutta ajatus T&K-rahoihin sitoutumisesta saatiin parlamenttarisesta ryhmästä läpi ja Orpon hallituskin tuntuu pitävän niistä kiinni. Täsmälliset vaiheet tästä jäävät vielä historiankirjoittajien selviettäväksi, mutta olen iloinen, että tämä eteni ja mutkien kautta TKI-verokannustinkin saatiin läpi sellaisessa tutkimuskirjallisuuden suosimassa muodossa, jota me vihreät työnsimme (nimenomaaan TKI:n lisäyksestä palkitaan erityisesti). Tämähän meinasi joutua haudatuksi jonkinlaisena kompensaationa sille, ettei lähdeveroa toteutettu.

Toiseksi erityisen kansalaisrohkeuspalkinnon Vanhanen ansaistsisi siitä, että hän aidosti tuntui olevan vakavasti huolestunut siitä, että autoliikenteen sähköistyminen vie tapamme verottaa autoilua. Keskustan sisäisistä pohdinnoissa hän kertoo esittäneensä ajatuksen, jossa polttoaineverosta luovuttaisi ja tilalle tulisi kilometreihin perustuva järjestelmä, jossa sorateillä ajaminen maksaisi 1 c/km, 5 maanteillä c/km ja moottoriteillä tai kaduilla ajava 12 c/km. Lisäksi mukana olisi helpotuksia päästöttömille autoille. Varmasti osin tämä ajattelu tuli heille siitä pelosta, että rahat kerättäisi vain kasvavasta polttoaineverosta ja polttoaineveron poistaminen tuossakin on mukana. Kun ajattelee, miten monissa muissa maissa tiemaksut ovat osa autoilijoiden arkea ja kuinka monissa paikoissa ruuhkamaksuja on viime aikoina otettu käyttöön, on tämä ihan freesiä pohdintaa. Muistan, että autoilun laskevaa verokertymää selvitettiin ministereille Vanhasen aikana. Ja Vanhasen ajan jälkeen asia ei sitten pöydille juuri otettu. Ja hallitusohjelmassa ollut ruuhkamaksujen paikallinen mahdollistaminen haudattiin sitten hallitustaipaleen lopussa. Tämä on iso talouspoliittinen kysymys, jonka ratkaisua ei kukaan ole Vanhansen jälkeen edes yrittänyt. Jonkinlaisella keskustan tavoitteiden ja tiukan päästöohjauksen tavoitteiden yhteensovittamisella voisi tästä saada edelleen ihan hyvän ja ehkä poliittisesti realistisenkin mallin. Kannattaisi yrittää uusiksi.

Puhemiehen tehtävässä Vanhanen hoitaa Nato-prosessia. Olen itse ajatellut, että prosessi oli hyvin kunniallinen Suomen politiikalle. Luulen, että Vanhanen oli yksi niitä, jotka ymmärsivät eri tahojen tarpeen rauhalliselle pohdinnalle ja puolueiden sisäisille prosesseille. Koska näille annettiin aikaa, saatiin selvät lukemat eduskunnasta ja erittäin vahva mandaatti. Itse ajattelen, että muutamat äänet Nato-jäsenyyttä vastaan olivat erityisen tärkeitä, koska ne osoittivat, että kansanedustajat olivat todella vapaat muodostamaan näkemyksensä. Mieleeni tulee ilmeisesti Talmudista löytyvä kertomus siitä, että tuomarien ollessa yksimielisiä pitäisi tuomio hylätä, koska prosessi on selvästi korruptoitunut. Vanhanen on yksi tämän prosessin keskeisistä kätilöistä, kun presidentti Niinistö, pääministeri Marin ja ulkoministeri Haavisto hoitivat kansainvälistä ulottuvuutta. Vanhasta jää selväsit harmittamaan, ettei Ruotsia saatu samalla kertaa läpi, mihin on tietysti helppo yhtyä, mutta lopulta maaliin päästiin onneksi siltäkin osin.

Kirjassa näkyy Vanhasen halu osoittaa ymmärtävänsä kiistoissa kaikkia osapuolia. On kuitenkin selvää, että yhteentörmäyksiä erityisesti perussuomalaisten kanssa on runsaasti. Ja aivan oikein hän näkee maahanmuuton ja vihreän siirtymän vastustamisen linjan heikkouden. Perussuomalaisten maahanmuuton vastustamisesta hän kysyy: “Jos kansa lähtee tähän mukaan eikä näe työvoimapulan yhteyttä julkisen talouden ja julkisten palvelujen haaksirikkoon, niin mitä voi tehdä?”

Julkisuudessakin Vanhasen kirja on herättänyt jälleen keskustelua presidentti Niinistön koronanyrkin haikailusta. Vanhanen ymmärsi puhemiehenä tehtävänsä parlamentarismin puolustamisessa ja asettui pääministerikokemustensa siivittämänä selvästi pääministeri Marinin tueksi tässä. Se on Vanhaselle kunniaksi. Vaikka ymmärrän, että prosessit joskus tuntuvat politiikassa hitailta, on erittäin vaikea kuvitella, että jollain nimettömien virkamiesten porukalla olisi saatu samaa yhtenäisen tekemisen muotoa aikaiseksi. Ihan aitona kysymyksenä olen itse pohtinut, miten vaikkapa hallituksen pienemmät kolme puoluetta olisivat olleet intona tukemassa virkamiesnyrkin suuria päätöksiä. Aika varma olen lähinnä siitä, että eripuran määrä, mitä näin olisi kylvetty, ei olisi ollut ihan pientä.

Keskustelevan ja asiallisten prosessien puolustajia ei ole politikassa liikaa. Vanhanen vakuutti minut tällä kirjallaan siitä, että hän oli yksi näistä. Jengin pitäminen mukana ja legitimiteetin varmistaminen eivät ole asia, josta nykyjulkisuus kovasti tuntuisi poliitikkoja palkitsevan, mutta hiton tärkeää poliitikan tulosten kannalta.